Maschinenfest 2002 - AZ Aachen, Aachen 04-06.10.2002
Perjantai
Japanilainen Sonic Dragolgo avasi festivaalin energisellä pop-musiikin kierrätyksellään. Green Dayn, Madonnan ja monien muiden pop-ikonien vanhat hitit leikeltyinä lähes tunnistamattomuuden partaalle ja hektisen gabber-biitin päälle soitettuina tuntuivat myös uppoavan hyvin yleisöön. Soitettu setti oli kevyemmän oloinen kuin mitä olin itse levyltä kuulemani perusteella olettanut, eikä sama vitsi oikein jaksanut kantaa ihan koko keikkaa. Toimiva ja piristävä avaus kuitenkin festivaalille.
Synth-Etik soitti tyylilleen ominaisen setin, joka kuitenkin toimi paremmin livenä kuin levyltä, kuten rytminoisella yleensäkin on tapana. Kovaa pauhaavat bassot ja rätisevä melu antavat aika paljon anteeksi kappaleiden muuten varsin yksiulotteista antia.
SINA heitti myös varsin itseltään kuulostavan setin, joka oli jälleen livenä huomattavasti levyltä kuunneltua tarttuvampaa. Tämä varmaan osaltaan siksi, että erillisen laulajan ansiosta lavalla on enemmän nähtävää. Settiin mahtui myös uutta materiaalia, josta ainakin itse pidin vanhaa enemmän. Näissä kappaleissa ote oli jotenkin enemmän rokimpi rakenteeltaan, mutta tämä sopii mielestäni hyvin SINAlle, sillä juuri vokalistin ansiosta kappaleissa on enemmän konventionaalisen yhtyeen kuin koneduon tuntua.
Itselleni Squaremeter oli sitten festivaalin ensimmäinen mielenkiinnolla odotettu esiintyjä. Soitettu setti perustui kai pitkälti uuden The Bitter End -levyn materiaaliin, joka on hieman vanhempaa rytmisempää rakenteeltaan. Joka tapauksessa Squaremeterin soittama glitch/dark ambient -hybridi toimi erinomaisesti ja setti oli kokonaisuudessaan erittäin vangitseva. Yllätyksekseni kappaleet sisältivät paikoittain raskaitakin rytmisiä osuuksia, jotka toivat live-settiin enemmän potkua ja saivat yleisön jopa paikoittain liikkumaan.
Klangstabil feat. Salt oli myös odotettujen esiintymisten listalla. Jotain varsin omaperäistä saattaisi hyvinkin olla luvassa. Odotuksiin vastattiin, sillä heti aluksi lavalle kannettiin 2 jalustaa joihin oli kumpaankin kiinnitetty pystyyn 4 halogeeniputkitankoa. Keikan aikana Klangstabilin jäsenet sitten käyttivät niitä jonkinlaisina ohjaussauvoina. En tiedä oliko niitä kytketty minnekään, mutta ainakin niiden kääntely oli ajoitettu hyvin musiikin muutosten kanssa ja toi lisää seurattavaa pelkkien nuppien kääntelyn lisäksi. Musiikillisesti keikka toi mieleen lähinnä selkeämmän ja vähemmän abstraktin version Gridlockista. Raskaat rytmit yhdistettynä kauniin melankolisiin
synteettisiin taustoihin loivat upean kontrastin. Mitä Salt toi keikkaan lisää en oikein osaa sanoa, mutta erinomainen keikka oli joka tapauksessa.
Somatic Responses on pitkän linjan suosikkini ja nyt saadessani mahdollisuuden ensimmäistä kertaa nähdä heidät livenä, odotukseni olivat erittäin korkealla. Setti itsessään oli upea kokonaisuus koko ajan muuttuvia rytmirakenteita ja melodioita. Vaikka heidän diskografiansa on varsin tuttu, tunnistin vain hyvin harvoja kappaleita, joten olettaisin suurimman osan olleen uutta materiaalia. Keikkapaikan äänentoisto vaan ei oikein tehnyt oikeutta monimutkaisille ja erittäin monikerroksisille kappaleille. Niinkin hienolta kuin se fyysisesti tuntuu kun bassoissa on riittävästi tehoja, vahvat bassot kuitenkin peittävät varsin tehokkaasti pienet yksityiskohdat alleen ja näin kävi mielestäni tämän, kuten myös muutaman muun keikan aikana. Olin ehkä hivenen pettynyt korkeine odotuksineni, mutta vain lähinnä miksauksen, enkä niinkään soitetun materiaalin takia. Levyltä kuunneltuna kaikki elementit vain tulevat paljon paremmin esille.
Hypnoskull aloitti keikkansa jotenkin kummallisen tutun kuuloisella kappaleella. Hetken pohdinnan jälkeen paljastui, että kyseessä on Nellyn(!?) hitti "It's getting hot in here", jonka mainokset ovat pyörineet televisiossa jo jonkin aikaa. Lavalla oli Hypnoskullin lisäksi jopa joku toinen laulamassa kertosäettä. Humoristinen avaus käänsi suun pieliä ylöspäin, sillä tässä vaiheessa iltaa lämpötila ja kosteus bunkkerissa alkoivat olla varsin korkealla ja hiki valui pelkästään seistessä. Joka tapauksessa ei kestänyt kovinkaan kauaa kun Patrick Stevens vähitellen leikkeli biisin täydellisesti kappaleiksi ja alkoi tykittää omaa settiään täydellä teholla. Keikka oli todella energinen, ja juuri tällaisiin varsin suoraviivaisiin livesetteihin paikka todella sopi.
Kello oli tässä vaiheessa jotain 3 yöllä, joten väsymys painoi jo sen verran päälle, että lähdimme nukkumaan perustellen itsellemme, että Winterkältehän tuli nähtyä jo viime vuonna.
Lauantai
Config.Sys avasi toisen päivän tunnin myöhässä. Bändi oli ennen keikkaa itselleni täysin tuntematon. Kyseessä paljastui olevan varsin perinteisen kuuloista suoraviivaista rytminoisea. Päätä tuli keikan aikana parin kappaleen kohdalla nyökyteltyä, mutta muuten en yhtyeestä pahemmin innostunut.
Tarmvredille kävi mielestäni hieman samoin kuin Somatic Responsesille, eli kappeleiden moniulotteisuus hukkui valtavan bassovallin alle. Tämä ei nyt sinänsä haittaisi Tarmvredin tyylistä usein varsin suoraviivaista tykitystä, mutta bassot oli miksattu niin voimakkaiksi, että rytmit muuttuivat vain yhdeksi valtavaksi möyryämiseksi. Tästä syystä keikka oli hieman pettymys. Parhaimmillaan Tarmvred toimi soittaessaan kappaleita, joissa oli vahvasti mukana elektro-elementtejä 8-bittisten sointujen muodossa. Mielestäni juuri nuo elektron ja rytminoisen hybridikappaleet ovat parasta Tarmvredia ja mielelläni kuulisin lisääkin vastaavaa materiaalia tulevaisuudessa. Keikan alussa mukana oli myös No Festival of Lightin Fredrik, joka on kai aiemminkin esiintynyt Tarmvredin live-keikoilla, mutta mitään kovin kummoista lisää hän ei settiin tuonut.
Roger Rotor oli jälleen yksi esiintyjä, josta en tiennyt ennen keikkaa oikeastaan yhtään mitään. Vaan heti setin alettua alkoi pää nyökkyä ja pikapuoliin sama ilmiö siirtyi myös polviin. Roger Rotorin musiikki on periaatteessa monotrack-teknoa, mutta varsin raaoilla soundeilla toteutettuna. Suoraviivainen bassorytmi on kuitenkin aina pääosassa ja sen ympärille sitten kasataan vähä vähältä surisevia looppeja. Erittäin tarttuvaa ja tanssittavaa. Mainio yllättäjä ainakin itselleni.
Placid oli myös täysin tuntematon suuruus, mutta tällä kertaa nimen alta paljastui festivaalin ainoa todella heikko esitys. Placid on Proyecto Miragen sivuprojekti, joka yrittää yhdistellä rytminoisea ja rokahtavampaa industrialia kitaran ja laulun muodossa. Ehkä jonkinlainen digital hardcore voisi tulla ensimmäisenä vertailukohtana mieleen. Lopputuloksena oli kuitenkin sekavaa rääkymistä sekavien rytmien päällä, eikä minkäänlaista punaista lankaa tuntunut oikein löytyvän. Tätä ei kauaa jaksanut seurata.
Kaiken rytmikkään mättämisen keskellä oli mukava kuunnella jotain hieman enemmän tunnelmointiin perustuvaa musiikkia. Deutsch Nepal heitti varsin lyhyen, mutta erittäin intensiivisen setin. Itse en ole uutta levyä kuullut, mutta sen perusteella mitä olen siitä lukenut oletan, että koko setti oli juuri tätä uutta materiaalia, sillä Lina Baby Doll lauloi oikeasti kaikissa kappaleissa. Musiikilliset taustat olivat hitaan rytmikkäitä ja uhkaavia ja laulu toi tällaiseen death industrialiin ihan uutta tuntua ja se toimi myös livenä hyvin. Paino nyt siis sanalla laulu, joka oli siis todellakin enemmän melodista laulamista, eikä mitään tyypillistä särjettyä rääkymistä.
Viime vuonna petyin pahasti tähän Panacea vs. Needle Sharing -yhteistyöprojektiin, sillä odottamani brutaalin d'n'b:n sijaan he soittivatkin varsin konventionaalista d'n'b:tä kaikilla hyvin "juustoisilla" sampleilla höystettynä. Ns. kieli poskessa tietenkin, mutta... Tällä kertaa en siis oikein tiennyt mitä odottaa ja keikka osoittautuikin paljon edellisvuotta paremmaksi. Toki kieli oli edelleen poskessa ja musiikki paikoitellen turhankin lähellä mainstream d'n'b:tä, mutta keskimäärin keikka oli kuitenkin paljon raskaampi ja aggressiivisempi. Positiivinen yllätys siis, mutta menossa ei jaksanut olla kovin hyvin mukana, sillä juuri tämän keikan aikana ilma esiintymistilassa oli ehkä kaikkein vähähappisinta. Silti jotkut näyttivät tanssivan täydellä teholla läpi koko keikan, vaikka itselläni suurimman osan aikaa istuskellessanikin hiki valui kasvoilla ja kaikkialla vaatteiden sisällä.
Panacea vs. Needle Sharingin jälkeen olivat tehot taas sen verran lopussa, että jäljellä olleet kaksi artistia päätettiin jättää näkemättä. Klinik nyt kuitenkin on varsin trancea nykyään ja itse en ollut Ars Moriendista kuullutkaan silloin kuin se oli ollut jonkinasteinen pioneeriyhtye Ant-Zenin alkuajoilta. Sillä ei täten ollut minulle samanlaista kiinnostusarvoa kuin varmasti varsin monelle muulle, jotka ovat tämän musiikin parissa pidempään pyörineet.
Sunnuntai
Die Neue Sachlichkeit avasi kolmannen päivän jälleen tunnin myöhässä. Bändistä en ollut kuullut aiemmin mitään muuta kuin heidän viime vuoden Maschinenfest -kokoelmalle tekemänsä intron ja outron, ja nuo eivät pahemmin vinkkiä yhtyeen omasta musiikista olleet antaneet. Ehdin näkemään keikasta vain loppupuolikkaan, mutta ainakin sen perusteella kyseessä oli ihan kelpo esitys. Musiikillisesti oltiin jonkinlaisen raa'an industrial-ambientin ja abstraktin rytminoisen välimaastossa. Musiikki oli juuri sopivan raakaa ja repivää, mutta silti omalla tavallaan voimakkaasti tunnelmallista.
This Morn Ominan psytrancen ja rytminoisen yhdistelmä toimi livenä varsin mainiosti ja sai yleisön mukaansa. Psytrancen hypnoottisuus toimi hyvin yhdistettynä raskaisiin rytmeihin ja trancelle ominaisia nostatuskohtia oli riittävästi pitämään muuten varsin pitkiä kappaleita kasassa. Pienenä miinuksena jäi vain ehkä tuntumaan, että suurin osa musiikista tuli varsin paljon taustanauhalta, sillä vaikka 3 ihmistä hääri varsin aktiivisen näköisenä laitteidensa takana, kaikki tunnistamani biisit kuulostivat tismalleen samoilta kun levyltä. Toimivia ne olivat silti, mutta sellainen live-tuntuma jäi hieman puuttumaan.
Xabec tarjoili viimevuotiseen tapaansa erittäin intensiivisen ambient-setin, joka piti tehokkaasti otteessaan. Kappalekohtaisesti settiä on hankala erotella, mutta kokonaisvaikutelma oli vangitseva. Kaukaiset dronet loivat upean tilan tunteen, johon sitten koottiin päälle kaikenlaisia äänikollaaseja ja rakenteellista kolinaa.
Mimeticiä en ollut itse oikeastaan aikaisemmin kunnolla kuullut, mutta odotin keikkaa mielenkiinnolla, koska monet olivat verranneet sitä omaan suosikkiini Mlada Frontaan. Keikka olikin todella hieno ja mukaansatempaava, mutta abstrakteja elementtejä musiikissa oli paljon vähemmän kuin olin odottanut. Pikemminkin mieleen tuli traditionaalisen elektro-industrialin modernisoitu versio. Kappaleet olivat kaikki toki instrumentaaleja ja rytmit kaikkea muuta kuin 4/4, mutta muuten musiikista paistoivat läpi vanhat tutut elementit elektrosoundeista ties kuinka moneen kertaan kuultuihin elokuvasampleihin. Livenä ne eivät niin häirinneet, mutta ostettuani levyn keikan jälkeen ja nyt sitä kunnolla kuunneltuani, paikoitellen tulee vähän turhankin selkeästi mieleen VAC, FLA ja kumppanit. Onneksi kuitenkin suurin osa kappaleista osoittaa enemmän omaperäisiä piirteitä kuin ylikäytetyt samplet tyyliin: "Do you ever have that feeling that you're wide awake but still dreaming?".
Mental Destruction tarjoilikin sitten jotain aivan muuta. Heviletti heilui lavalla kuin vanhoilla hyvillä metallikeikoilla ja vokalistin huudettu örinä toi nostalgiset muistot mieleen. Mental Destruction oli raskas ja ilkeän kuuloinen, mutta jotenkin se ei vain toiminut. Syytä voi jälleen varmaan laittaa osittain miksauksen piikkiin, sillä vokaalien ja musiikin suhde oli aivan liikaa vokaaleihin kallellaan. Ne eivät yksin jaksaneet pitää musiikkia kasassa ja rytmit olivat etupäässä vain tasaista möyryämistä jossain kaukana. Lavalla oli myös kitaristi tai basisti, mutta mitään niiden soittamiseen vivahtavaakaan ei keikan aikana musiikista pystynyt erottamaan. Jotenkin jäi hieman vaisu olo. Hupaisana livetapahtumana Mental Destructionin laulaja päätti kesken yhden kappaleen hypätä yleisöön. Itse olin hieman taempana, joten en nähnyt miten kävi, mutta kovin kauaksi ei hän näyttänyt lavan reunasta pääsevän. Aika monta riuskaa saksalaista häntä kannattelemaan olisi tarvittukin, sillä ihan sieltä kevyimmästä päästä hän ei rakenteeltaan ollut.
Mental Destructionia seurasi varsin odotettu Venetian Snares vs. Fanny vs. Hecate breakcore-trion yhteisesiintyminen. Heti alkuun tuli kuitenkin lievä pettymys kun paljastui, että Hecate ei esiinny ja Venetian Snares ja Fanny esiintyvät erikseen. Pettymys oli kuitenkin heti tiessään kun Venetian Snares aloitti settinsä. Tiesin odottaa jotakin täysin älytöntä sekarytmisoppaa, mutta silti en ollut valmis siihen mitä tuleman piti. Aivan kuin kaikki Venetian Snares biisit levyiltä olisi soitettu päällekkäin ilman mitään tunnelmallisia introja ja sitten vielä lisäilty sampleja sikin sokin ympäriinsä. Keikka oli käytännössä n. 40 min yhtäjaksoinen epileptinen kohtaus. Hienointa oli, että Snaresin Aaron Funk ei vain seisoskellut muutamia nuppeja käännellen, vaan myös hänellä tuntui olevan kiire laitteidensa takana. Yhdyn täydellisesti jonkun kuvailuun Snaresin musiikista: "You can't dance to this, but you wish you could." Hullua ja täysin mielipuolista, mutta silti jotenkin siellä jossain vain kulkee se punainen lanka.Fanny esiintyi seuraavana, mutta Snaresin jälkeen hänen settinsä kuulosti jotenkin valjulta. Itse en ole oikein koskaan innostunut Fannyn tuotannosta, vaan siinä on aina ollut sellaisen päämäärättömän roiskinnan tuntu. Sama päti myös keikkaan, jonka ajan tyydyin vain palautumaan Venetian Snaresin esiintymisestä.
Olin nähnyt Imminentin kerran aiemmin n. vuosi sitten ja silloin hän soitti vain vanhaa materiaalia. Hyvää materiaalihan sieltä löytyy, mutta keikka oli silloin jotenkin kovin väsyneen kuuloinen, joten en oikein tiennyt mitä tällä kertaa pitäisi odottaa varsinkin kun häneltä ei ole ilmestynyt mitään uutta sen jälkeen. Siksipä olikin suuri positiivinen yllätys, että yksikään soitettu kappale ei kuulostanut miltään tuntemaltani. Imminent oli ehkä koko festivaalin äänekkäin esiintyjä ja basson voimakkuus taisi jopa hakata parin vuoden takaisen Helsingin Merzbow:n keikan. Soitetut kappaleet kuulostivat periaatteessa break beat -pohjaisilta rakenteiltaan, mikä on selkeä uutuus Imminentin musiikissa, mutta mistään kevennyksestä linjassa on kuitenkaan turha mennä puhumaan. Hitaasti kehittyvät rytmit olivat edelleen tallella ja kappaleiden intensiivisyys muistutti vanhoista hiteistä. Uutta materiaalia voinee siis odotella lähitulevaisuudessa ja jos se tulee olemaan yhtään soitetun kaltaista, odotan ainakin itse sitä suurella mielenkiinnolla. Keikan lopuksi lavalle tulivat vielä mukaan Synapscapen pojat, ja he soittivat Imminentin kanssa vielä pari biisiä Screenwalking -yhteistyöalbumiltaan.
Vaikka Vromb olisi kiinnostanut kovastikin, Imminentin jäljiltä oli jälleen sen verran väsynyt olo, että seurueemme päätti suunnata nukkumaan. Niinkin hienoa kuin on nähdä paljon hyviä bändejä samalla kertaa, on 8 esitystä illassa silti hieman liikaa. Varsinkin kun kyseessä ei ole vain yksi ilta vaan peräti kolme pitkälti pikkutunneille venyvää hikistä yötä.
Maschinenfestin kotisivut: http://www.maschinenfest.com
---
-vtl