Maschinenfest 2004 - Kulturfabrik, Krefeld 01-03.10.2004
Syksy toi mukanaan Maschinenfestin ja sinne sitä oli jälleen suunnattava. Innostus ei tosin ollut aiempien vuosien veroinen, sillä festivaali tarjosi tällä kertaa niukasti omia suosikkejani. Onneksi mukana oli kuitenkin myös liuta uusia tuttavuuksia, jotka vaihtelevalla tasolla onnistuivat värittämään kokonaisuutta. 30:ssä artistissa riittää kuultavaa ja nähtävää kolmen pitkän päivän ajaksi uuvuttavuuteen asti, mutta onneksi paikan viihtyvyys ei tällä kertaa asettanut rajoitteita kestävyydelle. Kaikki oli siis vain omasta päästä, tai pikemminkin jaloista kiinni.
Viimevuotisen luontoretken jälkeen oli festivaali löytänyt uuden majapaikan takaisin teollisuushallien katveesta Krefeldin keskustasta. Kulturfabrik tarjosi ideaaliset puitteet tapahtumalle, sillä tilaa riitti peräti yli tuhannelle vieraalle, baarit olivat kunnolla varustetut, vessoja oli riittävästi ja mikä tärkeintä, ilmastointi pelasi. Kaikki tämä oli harvinaista herkkua aiempien vuosien ääriolosuhteisiin tottuneena. Muutamia soraääniä paikan turhankin viimeistellystä ilmapiiristä tosin kuului ja myönnettävä on, että aivan sellaista underground-fiilistä kuin klassisessa Aachenin bunkkerissa ei paikka saavuttanut, mutta toisaalta voinee huomauttaa, ettei myöskään musiikillisestikaan enää liikuta aivan yhtä marginaalisen soundin parissa. Hieman ikävä nimittäin oli todeta, että useampikin festivaalin tämän vuotisista esiintyjistä olisi kelvannut trendikkäämpiinkin tekno- tai elektro-tapahtumiin esiintymään.
 |  |  | ||
Suosion kasvua heijastelee myös uuden paikan mahdollistama kävijämäärän valtava harppaus viime vuodesta, johon nähden lippuja lienee myyty lähes tuplaten, eli jotain 1200:n kappaleen nurkilla. Mukana lienee siis ollut useita uteliaita ensikertalaisia. Tämän voi olettaa näkyneen myös pukeutumislinjassa, jossa cyber- ja fetissiasusteet olivat (valitettavasti) paljon suuremmassa osassa edustettuina, josta johtuen esteettinen yleisvaikutelma oli pitkälti aiempia vuosia enemmän normaalin saksalaisen goottiklubin oloinen. Musiikkia festivaalille oli kuitenkin tultu kuulemaan eikä paljaille pepuille tai pvc-nunnille naureskelemaan, joten se estetiikasta lavan ulkopuolella.
Perjantai
Festivaalin avannutta Dazzling Maliciousia ehdimme näkemään vain outron verran, eikä se paljoa kertonut musiikista. Kyseessä oli kai juuri debyyttialbuminsa Pflichtkaufilla julkaissut tuore nimi ja tämä oli myös syy esiintymiseen festivaalilla. Seuraavana oli vuorossa toinen täysin uusi tuttavuus, joka oli myös juuri julkaissut debyyttialbuminsa, tosin tällä kertaa Handsilla. Greyhound oli perinteitä kunnioittavaa rytminoisea niin hyvässä kuin pahassakin. Säröä ja rutinaa oli riittävästi, mutta niin oli myös mielikuvituksetonta junnaamista, joka teki kappaleista lähinnä turruttavia kuunnella. Kelvollista bilemateriaalia pieninä annoksina, muttei tällä vielä oikein festivaalitunnelmaan päässyt.
 |  | ||
Asian kuitenkin onneksi korjasi heti seuraavana esiintynyt Mono No Aware -projekti Norm. Emoprojektiinsa verrattuna se oli vähemmän tanssittava, mutta paljon monipuolisempi soundeiltaan sekä kappaleiltaan. En ollut varsinaisesti tutustunut Normiin aiemmin ja siksi keikka yllättikin positiivisesti riittävän meluisalla tunnelmoinnillaan, jota värittivät muutaman kappaleen verran rumpalin avustamat tarttuvat menobiisit. Normia kannattanee pitää silmällä, sillä jo tämän keikan perusteella se kuuluu Handsin mielenkiintoisimpien artistien joukkoon. Keikka palautti hyvin mieleen mistä Maschinenfestin tunnelmassa oikein olikaan kysymys ja fiilis alkoi vähitellen kohota parin edullisen oluen kyydittämänä.
 |  | ||
Tunnelmaa ei päästänyt myöskään laskemaan Monokrom, jonka jänöset järjestivät illan ehdottoman kohokohdan. Tuttu artisteja kätkenyt valkoinen kangas revittiin varsin nopeasti kappaleiksi ja Monokromin infernaalinen jänökopla näyttäytyi yleisölle kaikessa komeudessaan. Varsinaiset bileet he järjestivätkin runttaamalla monotonista, mutta todella meluisaa ja tarttuvaa looppipohjaista rytminoiseaan, jossa oli sopivasti häiritseviin sampleihin nojautuneita suvantoja, mutta myös toisaalta raakaa harsh noiseakin. Lavalla heitettiin kuperkeikkaa, tanssittiin piirileikkejä ja leikittiin jättikokoisella pehmoporkkanalla. Kaiken tämän voisi helposti olettaa menevän täysin huumorin puolelle, mutta kontrastoituna musiikkiin kokonaisuus oli juuri sopivalla tavalla häiritsevä ja alkukantaisen voimakas. Joku kommentoi Monokromia industrialin Donnie Darkoksi ja kaikessa omituisuudessaan tuo ilmaisu kiteyttää keikan tunnelman yllättävänkin hyvin.
 |  |  |  |
Seuraavana vuorossa ollut belgialainen Geistform ei suurempia yllätyksiä tarjonnut, vaan tarjoili tanssittavan tasabiittistä rytminoisea tunnetumpien maanmiestensä Sonarin ja Monolithin jalan jäljissä. Väriläiskänä keikassa oli yksi kappale, johon liittyi mukaan yllätyslaulaja, joka paljastui keneksipä muuksi kuin Dirk Ivensiksi ja tästähän yleisö hullaantui. Miehellä on sen verran kova maine paikallisessa skenessä, että keikan kun keikan taitaa saada nostettua keskinkertaisuuden suosta vilauttamalla häntä lavalla.
 |  | ||
Miehiseen esiintyjäkaartiin vaihtelua tarjosi Hecate. Hänen okkultistisella teemoilla sävytetty breakcorensa ei ole oikein koskaan ollut juttuni, eikä keikka myöskään sen kummemmin säväyttänyt. Se alkoi lupaavasti tribaalina dark ambienttina, jonka rytmit kehittyivät hiljalleen nopeammiksi ja iskevimmiksi saavuttaen lopulta varsin hektistä menoa. Niistä oli kuitenkin hyvin hankala saada otetta, joten kun ei ollut hyperaktiivisella tanssituulella, jätti keikki aika lailla kylmäksi. Teknisesti keikka poikkesi muista sillä mielenkiintoisella tavalla, että Hecate selvästikin soitti omia julkaisujaan vinyyleiltä miksaten niitä sitten livenä päällekkäin ja laulaen välillä päälle. Nähtiinpä keikalla Maschinenfestissä harvemmin koettua kahden käden scratch-viuhumistakin.
 |  | ||
Lisää teknosoundia tarjosi Mimetic, joka oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen parin vuoden takaisella keikallaan. Tänä aikana artisti oli kuitenkin selvästi siirtynyt puhtaamman ja teknomman tyylin pariin, eikä silosoundinen ja tyylitelty esitys oikein enää innostanut millään tasolla. Teknisesti korkeatasoista ja todella viimeisteltyä, mutta jotenkin hyvin persoonattoman ja turhan kliinisen kuuloista. Hyvin se tuntui kuitenkin porukkaa tanssittavan.
 |  |  | ||
Vromb oli tullut pari kertaa missattua, joten nyt sillä kuuluisalla kolmannella kerralla asian tila oli korjattava. Hyvä niin, sillä hänen minimalistinen musiikkinsa potkii livenä aivan eri tavalla kuin levyltä. Etualalla pienet, kuivasti napsuvat rumpusoundit luovat hypnoottista rytmiä massiivisten taustadronejen ja -sirinöiden hiljalleen kehittyessä aina vain uuteen kliimaksiinsa. Tässä minimalistisessa intensiivisyydessä on paljon samaa Pan Sonicin kanssa, eikä Vrombin tässä vertailussa tarvitse yhtään hävetä. Keikka oli juuri niin vangitseva kuin minun oli ennalta annettu ymmärtääkin.
 |  |  | ||
Perjantain päätti suurta suosiota nauttiva, mielestäni yliarvostettu industrial-bongotrancen lippulaiva This Morn' Omina. Kuten sanavalinnoistani voi ehkä päätellä, järin innostunut en heidän musiikistaan ole, mutta myönnettävä on, että kyllä bändi livenä varsin kovaa jyskytti ja siitä myös täysi salillinen yleisöä nautti tanssimalla koko keikan läpi. This Morn' Ominasta pystyi todellakin puhumaan live-bändinä, sillä lisukkeena lavalla oli kaksi villisti rummuttanutta rumpalia, jotka korostivat musiikin tribaalia luonnetta. Hyvä etteivät sentään didgejä olleet mukanaan tuoneet. Hyvin ja taidolla TMO musiikkinsa luo ja esittää, mutta liian usein ollaan arveluttavan lähellä konventionaalisempaa trancea. Täytyy vain toivoa, että yleisö joka keikasta nautti, ymmärtää ja myöntää nauttivansa nimenomaan trancesta industrialin tai rytminoisen sijaan, sillä jälkimmäisten kanssa musiikilla on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä.
 |  |  | ||
Lauantai
Pitkälle venynyt edellisilta takasi ettei festivaalipaikalle ehtinyt aivan heti sen auettua. Tästä syystä itselleni tuntematon Heimstatt Yipotash jäi näkemättä kokonaan. Genetic Selectionin keikalle sen sijaan ehdimme mukaan, mutta kiirettä ei olisi todellakaan tarvinnut pitää, sillä projektin tyyliksi paljastui varsin läpinäkyvään rytminoisekuoreen käärittyä kiksua. Rumpusoundit kolisivat toki vähän kolkommin ja synariffeissä oli hieman lisätty säröä, mutta pohjimmiltaan kyse oli perustrancesta nostatuksine kaikkineen. Ant-Zenillä julkaistua debyyttialbumia en ole kuullut, mutta ainakin keikan perusteella voi vain ihmetellä miksi muuten aina tasokas levy-yhtiö on päätynyt moista kiksua julkaisemaan.
 | ||
Lisää uusia kiinnityksiä Ant-Zenin talliin. Hymenillä debytoinut Hecq aloitti keikkansa varsin yllättävästi hyvin Front Line Assemblyn kuuloisilla biiseillä vokaaleineen kaikkineen. Niitä hän ei kuitenkaan itse laulanut, joten voisi hyvinkin olettaa kappaleiden olleen hänen tekemiään remiksejä. Vähitellen siirryttiin artistin omaan tuotantoon musiikillisen linjan vakiintuessa Hymenille varsin tyypilliseksi electronicaksi. Taidokkaasti rakennettuja hifisteltyjä rytmejä ja elektronisia äänimaailmoja, mutta kokonaisuudesta jäi hieman tuntu, että kaikki tämä on jo kuultu aiemmin ja persoonallisemmin toteutettuna.
 |  | ||
¥P¥ eli wai-pi-wai oli myös uusi projekti, mutta sen takaa löytyi vanhoja partoja. Ah Cama-Sotz oli tällä kertaa pariutunut festivaalilla urakoineen Mimeticin kanssa ja odotin yhteisiä aikaansaannoksia mielenkiinnolla toivoen jälkimmäisen tarttuvien biittien täydentävän onnistuneesti ACS:n tummasävyisiä äänimaailmoja. Lupaavasta alkuvaikutelmasta huolimatta odotuksiini ei juurikaan vastattu, vaan vaikka Mimeticin pahimmat teknoilut olivatkin jätetty pois, ei ACS:n viehättävän mystisestä tunnelmasta ollut tietoakaan. Kaksikko runttasi koko settinsä varsin samanlaista raskaisiin tribaalirytmeihin nojautuvaa varsin puhdassoundista tanssimusiikkia, jota ei kyllä jaksa tanssilattian ulkopuolella kuunnella. Assosiaatiota viimevuotiseen ACS & TMO -projektiin Pow[d]er Pussyyn tuli välttämättä mieleen, sillä sen verran samanlaisesta yksiulotteisesta bilemusiikista oli kysymys.
 |  | ||
Toistaiseksi tasapaksua iltaa ei piristänyt vielä Config.Sys:kään. Kaksi vuotta sitten Maschinenfestissä debytoinut projekti oli silloin ollut todella suoraviivaista ja tylsää rytminoisea eikä kehitystä juurikaan voine sanoa näiden parin vuoden aikana tapahtuneen. Tasainen koliseva 4/4 -biitti oli edelleen valttia ja melua käytettiin vain juuri sopivasti ettei se sattuisi häiritsemään ketään. Yllättävän suuren yleisön he kuitenkin vetivät ja saivat liikkeelle, joten ei keikkaa kai voi huonona pitää, vaikkei se yhtään itselleni napannutkaan.
 |  | ||
Rennompaa tunnelmointia ja hieman lepoa korville tarjosi kanadalainen L'Ombre. Jo kolmannen albuminsa Ant-Zenille juuri festivaalille julkaissut artisti on hiljalleen siirtynyt kylmästä ja hitaan rytmikkäästä dark ambient -henkisestä tunnelmoinnista urbaanimpaan ulosantiin ja tämä on kuulunut musiikin muuttuessa hiljalleen, mutta tasaisesti lähemmäksi konventionaalista chill-out musiikkia. Keikka oli tyylikäs, ehkä vähän liiankin, ja oli hienoa nähdä artistin todella soittavan laitteistoaan tuottaen mm. virtuaalisia scratch-ääniä, mutta hieman jäi kuitenkin tunne, että ne parhaat kappaleet olivat nimenomaan vanhempaa tuotantoa uudemman tuotannon jäädessä lähinnä ihan kivaksi taustamusiikiksi.
 |  |  | ||
Hypnoskullilta en paljoa odottanut ja suurin osa keikasta menikin baarin puolella jalkoja lepuuttaessa. Sen verran ehdin kuitenkin keikkaa näkemään, että biittiä ja temmon vaihdoksia tippui juuri sitä yhtä älytöntä vauhtia kuin viimevuotisella Ultrastatalsinkin keikalla. Varsin energistä ja meluisaa, mutta rytmistä ei vain ehdi saada missään välissä otetta ennen kuin se jo karkaa uusille poluille. Antikliimaksina lavalla saatiin vielä lopuksi mukaan juuri jo edellä mainittu Ultrastatals, sekä (argh) Needle Sharing, jolta olin toivonut tänä vuonna välttyväni. Heput riehuivat yhdessä yhden kappaleen ajan, joka ei oleellisesti eronnut Hypnoskullin omasta nykyisestä materiaalista.
 |  |  | ||
Onneksi on olemassa artisteja joihin voi aina luottaa, sillä ilman Winterkälteä olisi lauantain anti jäänyt varsin laihaksi. Odotetun uuden albumin juuri festivaaleille julkaissut projekti tykitti tyypilliseen tapaansa ilman turhia fiilistelyjä täyslaidallisen tylyä rytmiä ja melua sellaisella intensiteetillä, että vaikka en juurikaan enää tanssia jaksa, pakotti pelkkä äänenpaine liikkumaan. Kovin erityistä rytminoisea ei viimeaikoina olla julkaistu, mutta tämä keikka palautti hetkessä mieleeni mistä tässä genressä voi parhaimmillaan olla kysymys. Uutta materiaalia ja vanhoja hittejä tuli tasapainoisesti, eikä keikka tuntunut hetkeäkään puuduttavalta tai paikallaan junnaavalta, kuten niin monen nuoremman artistin kohdalla. Winterkälte osoitti olevansa edelleen standardi genressään ja sen ehdotonta parhaimmistoa.
 |  |  |  |
Huhut kertoivat illan päätteeksi tulevan jotain erikoista Caos -nimikkeen alla, joten vaikka väsymys alkoi tässä vaiheessa jo painaa, jäimme odottelemaan sitä ja seuraamaan sitä enne esiintynyttä Robert Görlia. Tämän suurimmalle osalle tuntemattoman nimen yhteys festivaaliin ja koko skeneen yleensäkin on, että hänet tunnetaan myös suurta suosiota nauttivan klassikkobändi DAFin puolikkaana. Omalla nimellään hän kuitenkin tekee hifisteltyä minimaaliteknoa, jonka ei kyllä olisi pitänyt Maschinenfestiin kuulua. Esiintyminen tapahtui liverumpalin ja toisen koneiden hoitajan avustamana ja myönnettävä on, että varsin ammattimaisesti he hommansa hoitivat siihen nähden, että keikassa oli vahva improvisoinnin tuntu. Tuntui kuin joku keksisi aina jonkun pienen variaation rytmiin ja looppeihin ja muut lähtisivät sitten perässä seuraamaan. Tässä vaiheessa aamuyötä olisi kuitenkin tarvittu jotain aggressiivisempaa sekä soinniltaan, että tempoltaan pitämään yleisöä hereillä.
 | ||
Viimein joskus puoli viiden jälkeen Caos nousi lavalle ja sen takaa paljastuivat käytännössä kaikki tämän vuotuisen Maschinenfestin esiintyjät, jotka puolisen tuntia laitteistoja kytkettyään alkoivat viimein paukuttaa improvisoitua melukollaasia. Mielenkiintoiseksi esityksen teki se, että äänivallista oli erottavinaan jotain tuttuja kappaleiden fragmentteja eli voisi olettaa kaikkien käyttäneen äänimateriaalinaan vain omaa tuotantoa. Mitään sen koherentimpaa ei kuitenkaan aikaan saatu, vaan lopputulos oli lähinnä kakofoninen ilottelu. Koko esitys oli sinänsä hauska kuriositeetti, jolla nyt ei sen kummempia musiikillisia ansioita ollut. Päätimme sitä parikymmentä minuuttia seurattuamme lähteä nukkumaan, koska tuskinpa artistit jaksaisivat samaa vitsiä kovin pitkään vääntää. Väärin. Kuulimme nimittäin seuraavana päivänä heidän soittaneen yli tunnin, joten nukkumisen valintaan voi olla tyytyväinen.
 |  |  |  |
Sunnuntai
Ennakkoon mielenkiintoisimman päivän sunnuntain ensimmäisenä esiintyjänä yleisöä herätteli Ad Noiseamin uusin löytö Mothboy. Se sopikin hyvin levyfirman nykyiseen profiiliin tummasävyisellä ja bassovoittoisella dub-henkisellä tunnelmoinnillaan. Kevyesti rosoiset biitit ja houreenomainen tausta saivat nopeasti päät notkumaan, mutta pidemmän päälle vaihtelua olisi kaivannut hieman enemmän. Myös rytmien ja tempojen vaihtelusta jäi hieman tunne, että ne eivät kytkeytyneet niin sulavasti kuin olisi ollut tarkoitus. Tällaista pientä hakemista tyylissä vielä oli, mutta erittäin lupaavana projektina Mothboyta voi jo tämän esityksen perusteella pitää.
 |  |  | ||
Toinen nuori projekti Polarlicht 4.1 palautti linjan tyylillisesti takaisin normaaleille urille rytminoisen pariin. Kaikki kappaleet rakentuivat oleellisesti etäisten ja kylmien synamelodioiden, sekä etulalalla lähes muuttumatta looppaaviin särjettyjen rytmien kombinaatioon. Vaikutelma oli lähinnä tylsä kappaleiden vain jatkuessa ja jatkuessa ilman sen suurempaa progressiota. Keikkaa ei myöskään todellakaan pelastanut go-go -tanssijana toiminut mies kaasunaamarissa, joka kerjäili vähän väliä aplodeja. Se jos mikä kuvasti musiikin omaperäisyyttä ja kekseliäisyyttä.
 | ||
Kanadalainen s:cage jatkoi tyylillisesti samoilla linjoilla, mutta paljon luovemmin ja monipuolisemmalla toteutuksella. Musiikki toi mieleen assosiaatiota Gridlockin rytminoisemmasta versiosta, sillä hyvin pitkälti musiikissa nojattiin samanlaisten elementtien käyttöön. Rytmit olivat kuitenkin tunnetumpaa vertailukohdettaan raskaampia ja suoraviivaisia, usein jopa tanssittavia, mutta toisaalta melodiat taas osittain vain sekaan heitellyn oloisia ja siten useat kappaleet olivat hieman sekavan kuuloisia. Periaatteessa musiikissa tai esiintymisessä ei suurempaa vikaa ollut, mutta mitenkään "ihan kivaa" enemmän se ei silti napannut. Tyyli oli ehkä jokseenkin väliinputoajan oloinen, sillä musiikista puuttui rytminoisen aggressio ja raakuus, mutta toisaalta se oli kuitenkin liian suoraviivaista hakeakseen meriittinsä idm:n kekseliäisyyden ja kauniiden melodioiden puolelta.
 |  |  | ||
Mikään salaisuus ei ollut, että Catholic Boys in Heavy Leatherin takaa löytyi Roger Rotor ja yllätyksenä ei tullut, että kyseisen nimen valinnut projekti esiintyisi taatusti nahkahomokliseitä hyödyntäen, mutta siltikin keikan hauskuus yllätti positiivisesti. Koneita hoitaneen Rogerin lisäksi lavalla oli laulaja, joka veti roolinsa juuri niin yli olemuksellaan kuin tällainen keikka vaatikin. Musiikillisesti kappaleet olivat variointeja tutuista disco-hiteistä Roger Rotorin meluisilla biiteillä höystettynä. Keikalla kuultiin ainakin Too Drunk to Fuck ja Daddy Cool sopivasti uudelleen sanoitettuna. Hetkittäin olin erottavinani pientä hupaisaa kannanottoakin, sillä jos en aivan väärin kuullut, laulettiin jossain kappaleessa tyyliin "wir scheissen auf Der Blutharsch, wir scheissen auf Death In June". Motiivi jäänee hämärän peittoon, mutta hupia keikasta joka tapauksessa riitti koko rahan edestä.
 |  |  |  |
Larvaen vuosi sitten ilmestynyt Fashion Victim ei ollut tuolloin tehnyt minuun kummoista vaikutusta näytteidensä perusteella ja olin sivuuttanut koko projektin olan kohautuksella. Voi kuinka väärässä voikaan olla. Keikka oli festivaalin positiivisin yllätys ja samalla ehkä jopa paras kaikista. Periaatteessa musiikki on synkän bassovoittoista downtempoa tai dubbia, joka nopeimmillaan lähentelee tanssittavaa rumpubassoa, jonka soundeissa on kuitenkin riittävästi säröä ja tunnelmassa painostavuutta vetoamaan festivaalin yleisöön. Ensinnäkin olin totaalisesti väärinarvioinut kappaleiden tarttuvuuden, sillä vaikka varsinaisia suoraviivaisia bilehittejä yksikään ei ollut, olivat ne kaikki erittäin tarttuvia ja vaihtelevia. Se mikä totaalisesti esti huomion herpaantumisen olivat todella ammattimaisesti toteutetut kappalekohtaiset taustavideot, jotka ottivat hyvin humoristisesti kantaa tuotemerkkien hallitsemaan kulutusyhteiskuntaan. Mukana oli mm. vanhoja videopelejä uudelleen tekstitettynä, Starbucksin maailmanvalloituskampanja, Wolfenstein 3D:tä Niken liikkeessä ja Kill Billin miekkataisteluita lasermiekoilla. Lähes kaikki tuntuivat olleen keikasta yhtä haltioissaan kuin minäkin, joten "isoluinen" jenkki baseball-paidassa taisi saada aika monta uutta fania.
 |  |  |  |
Eniten festivaalilla odottamani Mlada Frontan olisi hankala laittaa edellisestä paremmaksi. Ehkä aivan samaan intensiivisyyteen ei päästy, mutta kovan vastuksen he kyllä tarjosivat. Mlada Frontalta on tulossa aivan näinä aikoina uusi levy, josta on lupailtu audio-visuaalista kokonaisuutta, jossa kaikille kappaleille on tehty myös omat musiikkivideonsa. Keikka koostui pitkälti varmastikin tästä uudesta materiaalista, sillä yhtään kappaletta en tunnistanut ja jokaista kappaletta tuki todella viimeisen päälle tuotettu erilaisia rakennuksia ja tiloja kuvaava video. Musiikillisesti keikka oli yllättävänkin seesteinen ja vähärytminen, vaikka mukana oli liverumpalikin. Tyyli oli kuitenkin edelleen tuttu elektronisen, mutta erittäin intensiivisen tunnelman dominoidessa hitaasti kehittyviä kappaleita. Pari menevämpää kappaletta olisi kuitenkin varmasti piristänyt settiä, mutta tällaisenaankin se kuului ehdottomasti festivaalin persoonallisimpiin ja parhaimpiin esityksiin.
 |  |  |  |
Vaikka skaala esiintyneissä artisteissa oli muutenkin monipuolinen, edusti ruotsalainen Sanctum silti festivaalin ylivoimaisesti omaleimaisinta soundia. Tyyliään uusimmalla albumillaan radikaalisti muuttanut projekti on saanut hyvin ristiriitaisen vastaanoton maailmalla, enkä itsekään oikein ollut vielä saanut päätettyä mitä mieltä siitä olen. Suurimpiin suosikkeihin se ei myöskään näyttänyt Maschinenfestissä kuuluvan, sillä tilaa salissa oli keikan aikana vähintäänkin yhtä paljon kuin päivien ensimmäisten esiintyjien kohdalla. Keikka koostui pitkälti juuri tästä uudesta materiaalista ja esitystä tukivat taustavideot, jotka olivat jotenkin amatöörimäisen näköisiä. Lavatoimintaa vaivasi myös kummallinen laiskuus, sillä kappaleiden välissä oli pitkiä taukoja ja laulajan esiintyminen sisälsi paljon löysää ympäriinsä kävelyä ja röökin vetämistä. Kokonaisuus ei vain vakuuttanut millään tasolla.
 |  |  | ||
Festivaalin viimeisiksi esiintyjiksi oli valittu pari varmaa tanssittajaa. Niistä ensimmäinen, belgialainen Monolith tykitti tyypillistä takuutanssittavaa rytminoiseaan vakuuttavasti, mutta hyvin yllätyksettömästi. Tempo ei kertaakaan ollut liian hektinen, vaan juuri sopivan tarttuva, missä jokainen massiivinen bassosoundi iskee kehon läpi täydellä voimallaan. Hyväksi havaittu resepti toimi edelleen ja täysi sali nautti ja tanssi koko keikan läpi.
Huipennukseksi tarkoitettu espanjalainen Proyecto Mirage ei jaksanut itseäni enää pahemmin innostaa. Suoraviivaista, mutta raskasta tasabiittiä jyskytettiin vaihtelevalla tempolla ilman sen kummempaa variaatiota. Melu oli aika vähissä ja meno tuntui enemmänkin tekno- tai spesifisemmin hc-bileistä lainatulta. Tällainen light-versio rytminoisesta ei ole oikein minun juttuni. Ainoana väriläiskänä keikassa olivat muutamat naisvokaaleilla höystetyt esitykset uusimmalta levyltä, mutta alkupään teknisten ongelmien takia nekin hieman vesittyivät. Kolmen päivän väsymyksen painaessa ei keikkaa jaksanut kovin kauaa seurata, mutta paikalla jääneiden kertoman mukaan meno parani huomattavasti loppua kohden.
 |  | ||
Summa summarum. Todelliset huippuhetket olivat tänä vuonna kyllä harvemmassa, mutta siihen osaltaan vaikuttaa luonnollisesti se, että suurin osa artisteista oli jo ennestään tuttuja ja koettuja. Aiempia vuosia lukuisampina esillä olleet uudet tulokkaat toki toivat vaihtelua linjaan, mutta mitään järisyttävää ne eivät vielä kyenneet tarjoamaan. Festivaaliin on silti hyvin vaikea olla pettynyt millään tasolla, sillä yleisön fiilis paikalla oli jälleen se sama rento ja aidosti tarjontaa arvostava, joka oli aiempinakin vuosina tehnyt tapahtumasta niin omanlaisensa ja ainutlaatuisen kokemuksen. Positiivisena kehityksenä pitää nostaa esille selkeästi monipuolistunut lavashow ja taustaprojektioiden käyttö, joka toi useisiin keikkoihin aivan uuden ulottuvuuden.
Myönnettävä toki on, että Maschinenfestin underground-fiilis on kyllä aika lailla karissut vuosien varrella, mutta siitä ovat pitkälti vastuussa alan levy-yhtiöt, jotka ovat pikkuhiljaa siirtyneet pois meluisimmista ja teollisimmista soundeista puhtaamman ja lähestyttävämmän tyylin suuntaan. Suuri yleisö ei valita, mutta henkilökohtaisesti teknokiintiöni alkoi tällä kertaa tulla jo aika lailla täyteen. Perinteisempää industrialia tai noisea joutunee jatkossakin etsiskelemään muilta suunnilta, mutta laajakatseisesti elektroniseen musiikkiin ja industrialiin suhtautuville Maschinenfest lienee edelleen tulevaisuudessakin yksi vuoden merkittävimmistä tapahtumista.
Maschinenfest: http://www.maschinenfest.com
---
-vtl